Edessä on vaelluksen lyhin etappi. Kolmen kilometrin kävelyn jälkeen astelemme venäläisen Pandeleimonosin luostarin pihamaalla. Aurinko helottaa kirkkaalta taivaalta, linnut sirittävät ja silmien edessä kohoavat korkeat sypressit pihamaalla. Tunnelma on kuin Ketelbeyn "Luostarin puutarhassa" sävelmässä.

 

Aamun kävelymatkan jäätyä niin lyhyeksi, jätämme rinkat majoitukseen, ja lähdemme vain vesipullot ja kamera varustuksenamme "iltapäivälenkille" Xiropotamoun luostarin kautta Dafnin sataman kahvilaan iltapäiväkahville. Matkaa tästä kertyy edestakaisin kahdeksan kilometriä, ja kiipeämistä mennen tullen meren rannasta 200 metrin korkeuteen. Välillä polun ylitse kurottavat puut antavat hetken varjoa kulkijalle. Alempana rinteessä ovat laajat oliivipuulehdot, ja kapea polku on paikkapaikoin lähes ummessa kukkivista hiirenhernepensaista.

Välillä polku muuttuu leveämmäksi ja kulkee rotkon ylitse romanttista holvikaarisiltaa myöden. Tulvat ovat osin sortaneet maata sillan molemmista päistä.

 

Xiropotamoun luostarissa vallitsee iltapäivän hiljaisuus ja tapaamme vain alueelle ulkopuolelta tulleita rakennustyömiehiä puun alla ruokatauolla. Nykyaikainen rakennusnosturi seisoo työn alla olevan rakennuksen vieressä, ja kasa muhkeita parruja odottaa paikalleen siirtoa. Lähes jokaisessa luostarissa on meneillään vilkas rakennusten kunnostamisvaihe.

 

Paluumatkalla kuulemme outoja ääniä polun varren pusikosta. Raivattuamme reitin rinteeseen, löydämme polulta eksyneen, muratteihin ja piikkipensaisiin takertuneen miehen janoissaan ja epätoivoisena, kädet verille naarmuuntuneena auringon porottaessa pilvettömältä taivaalta. Hän oli lähtenyt katselemaan kukkia metsään. Mukanamme olevan juomaveden avulla korjataan nestetasapaino. Monitoimityökalun veitsen avulla saamme miehen irrotetuksi. Onneksi luostariin ei ole enää pitkä matka. Tilanne vetää ryhmämme mietteliääksi. Entä, jos emme olisi lähteneetkään iltapäiväkahville? Tai jos olisimme kulkeneet eri reittiä? Mies, joka oli tullut luostarista etsimään sisältöä omaan elämäänsä, joutui hengenvaaraan ja nyt sai uuden mahdollisuuden.

 

Illalla kulkumme johtaa luostarin pienelle hautausmaalle. Hautapaikkoja on vain parikymmentä harmaantuneiden puuristien koristaessa hautoja.

 

Aikanaan hauta avataan, ja luut siirretään hautausmaan laidassa sijaitsevaan luukammariin. Rakennuksen ovi on auki, ja kuljemme hiljaa huoneeseen, jonka pöydällä palaa pieni tuikku. Kahdella seinällä on lattiasta kattoon ulottuvat hyllyt täynnä pääkalloja. Joidenkin otsaan on kirjoitettu nimi. Mieleen palaa pensaisiin takertunut mies. Emme tiedä päiviemme lukumäärää, ja se mitä meistä jää, ei riipu siitä, millaisen uran ja omaisuuden olemme elämämme aikana luoneet. Vaihdamme kuiskaten ajatuksia palan noustessa kurkkuun. Kreikkalainen Omiros-ystävämme lausuu vaikuttavan, lyhyen uskontunnustuksen: "Minä olen varma, että elämä ei tähän pääty!".

 

Näkymä luostarin pihamalle. Oikealla kellotornissa tiettävästi maailman toiseksi suurin kirkonkello.

Astellessamme hiljaisina kohden rantaa, liikkuvat ajatukset munkkien vaatimattomassa elämässä. Siinä, mitä he ovat sisimpäänsä hiljentymisen ja hartauden kautta saaneet. Päivään sisältyy useita yhteisiä palveluksia, hiljentymistä mutta myös arkista työtä kasvimaalla, keittiössä tai siivoustyötä. Vierailijoiden kanssa harvoin tullaan keskustelemaan Poikkeuksena tietenkin vieraiden vastaanotosta huolehtivat munkit.

 

Olemme matkamme aikana nähneet, miten paljon nuoria luostarielämä on vetänyt puoleensa ja kuinka koko alue tuntuu elävän uutta nousukautta. Mitä kaikkea onkaan vialla nykypäivän maailmassa, kun sisäistä eheyttä ja rauhaa lähdetään hakemaan luostareista!

Mitäpä muitakaan jalkineita käyttäisi venäläisluostarin munkki kuin huopikkaita! Risto ikuisti tyylikkään huopikasrivin, joka oli katolla kuivumassa.

 

Pandeleimonosin luostarissa osa rakennuksista odottaa vielä korjaamista. Raunioina olevan rakennuksen edustalla hylätyn näköisiä ruukkuja. Moni luostariin päätyvä on kuin särkynyt ruukku, joka elämän rikkoonnuttua lähtee etsimään elämäänsä.  Näin viimeisenä luostari-iltanamme olemme kenties kokeneet heijastuksen lailla jotakin tästä elämästä. Kokemuksemme täydentää matkamme viimeinen aamupalvelus, missä kuulemme ensi kertaa lauluosuudet venäläisluostarille ominaisesti neliäänisesti laulettuna.